Taittuisiko kiire pysähtymällä?

Lähetimme aiemmin keväällä jäsenillemme kyselyn, jossa kysyimme mikä tänään harmittaa. Pyysimme kunnon avautumista kesken pahimpien kevätkiireiden. Kysely oli yksi kaikkien aikojen suosituimpia kyselyitämme: vastauksia tuli muutamassa tunnissa lähemmäs sata kappaletta. Isännöintiyritysten henkilökunnalla oli siis todellinen tarve purkaa negatiivisia ajatuksia, ja tarjosimme purkautumistien juuri oikeaan aikaan.

Jatkoin työhyvinvointi -teeman pureskelua Isännöintiyritysten johdolle suunnatulla aamukahvikiertueella. Kiertueen aikana pääsin keskustelemaan kymmenien johtajien kanssa isännöintialan haasteista ja henkilöstön jaksamisesta. Mietimme yhdessä miten näitä alan haasteita voitaisiin taklata siten, että henkilöstö ei vain jaksaisi työssään paremmin, vaan nousisi uuteen kukoistukseen. Ihmisten hyvinvoinnin kautta pääsemme viemään koko alaa uudelle tasolle, sillä hyvinvoivalla ja työstään innostuneella ihmisellä on paremmat edellytykset uudistua ja kehittää työtään.

Näissä kaikissa kyselyissä ja kohtaamisissa keskustelu on kilpistynyt yhteen asiaan: On liian paljon työtä ja liian vähän aikaa. On liikaa kaikkea: kokouksia, urakoita, asumishäiriöitä, puheluita, sähköposteja. Asiakkaiden yhteydenotot ovat lisääntyneet, ja kaikkiin asioihin odotetaan vastausta saman tien. Asiat vyöryvät päälle sillä vauhdilla, että hallinnan tunne omasta työstä on hävinnyt. Johtajillakaan ei ole aikaa johtaa, sillä heillä on omat asiakkaansa hoidettavana. Kärjistäen voisi sanoa, että ei ole selkeitä tavoitteita eikä prosesseja, jotka antaisivat tekemiselle raamit ja suunnan. Tämä johtaa siihen, että päivät ovat kaaosta ja tulipalojen sammuttelua. Jo kliseeksi kulunut sanonta siitä, että on niin kiire soutaa ettei ehdi vetää perämoottoria käyntiin, pitää liiankin hyvin paikkaansa.

Hetkeksi on pakko pysähtyä, jotta voi katsoa karttaa ja kompassia, löytää oikean suunnan.

Kaiken ytimessä on siis aika, tai oikeastaan sen puute. Vastaus ajan puutteen taklaamiseksi saattaisi kuitenkin löytyä nimenomaan pysähtymisestä ja ajan ottamisesta suunnitteluun ja kehittämiseen. Kun pysähtyy miettimään sitä, tehdäänkö varmasti oikeita asioita oikealla tavalla, voi järkevöittää tekemistä yllättävän paljon. Oivallukset voivat olla pieniä, mutta tulokset suuria. Voisiko esimerkiksi yhteydenottojen tulvaa pienentää sillä, että kertoisi asiakkaalle selkeämmin mikä taho hoitaa mitäkin asiaa? Jos ilmoitustaulutiedotteessa isännöitsijän yhteystiedot ovat vasta alimpana, ymmärtäisikö asiakas paremmin, että hänen asioitaan hoitaa myös muut ihmiset isännöitsijän lisäksi?

Jokainen voi innostua

Isännöintialalla, kuten monella muullakin alalla, on kolmen tyyppisiä työntekijöitä:

1. Heitä, jotka käyvät töissä
2. Heitä, jotka luovat uraa
3. Heitä, jotka toteuttavat kutsumustaan

Ensimmäisen kategorian ihmiset tekevät työtä vain rahan takia. Heille työ on välttämätön pakko, jota tehdään muun elämän toteuttamiseksi. Uskallan väittää, että heille tämä ala ei sovi. Toisen kategorian ihmiset ovat sitoutuneempia omaan työhönsä, haluavat tehdä sen hyvin ja ehkä edetä eteenpäin. Silti välillä hekin miettivät, onko tämä kaikki työ vaivan arvoista. Kolmannen kategorian ihmiset voisivat ehkä joissain tilanteissa nähdä kaiken vaivan ilman rahallista korvaustakin. Isännöintiä tehdään usein suurella sydämellä ja kolmannen kategorian ihmisiä löytyy alalta paljon. Jotta intohimo ei katoaisi, tarvitaan pysähtymistä ja ajattelun kirkastusta aika-ajoin. Pelkkä kutsumus ei riitä, jos arki on pelkkää kaaosta. Hetkeksi on pakko pysähtyä, jotta voi katsoa karttaa ja kompassia, löytää oikean suunnan.

Toivottavasti nyt kesällä aikaa pysähtymiselle ja etäisyyden ottamiselle löytyy, ja aivoihin muodostuu tilaa uusille ajatuksille ja ideoille.